Juttelin tässä äiteen kanssa hetki sitten mesessä ja kertoi, että mummuni ei oikeastaan puhu lainkaan nykyään. Ei vain ilmeisesti viitsi... Ei hän viime vuosina ole enää kovin paljoa sanonut, mutta jotain sentään jutuntynkää on irronnut. No kuitenkin, kun äiti oli meiltä lähettänyt terveisiä ja kysellyt muistaako mummu, että meillä on pieni lapsi oli mummu hyhmyillyt ja sanonut lapsenlapsenlapsen muistavansa. Sen lisäksi oli vielä kysynyt mitä me Turkissa teemme :) Ihana mummuseni.
Pienenä ja vähän vanhempanakin vietin paljon aikaa mummun ja pappan luona. Mummu oli kova papupata ja aina hänellä oli sanottavaa aiheesta kuin aiheesta. Pappalle nalkutti kaikesta hyväntahtoisesti. Nyt sitten on sanainen arkku käytetty loppuun ja turhat löpinät jätetty pois.
Omaa pikkuista hoivatessa ja mummun luona kyläillessä olen usein ajatellut, miten se ympyrä vaan sulkeutuu siitä mistä se alkaa... Ensin pieni avuton ihmisolento syntyy maailmaan tarviten hoivaa ja huolenpitoa. Vaippa pitää vaihtaa, kylvetykset tehdä, syöttää jne. Pienen kasvaessa osaa hän vähitellen itse tehdä kaiken, vaippa vaihtuu pelkkiin pöksyihin ja toimet tehdään ensin pottaan, sitten pyttyyn. Vanhetessa taas vaipat saatetaan ottaa käyttöön ja apua tarvitaan arkipäivän askareissa.
Toinen asia, jota olen lähiaikoina jaksanut ihmetellä on, miten aika vaan juoksee eteenpäin hurjaa vauhtia. Meidänkin pikkuneiti on kasvanut niin kovin ja joka päivä jotain uutta saa huomata hänen oppineen. Tänäänkin oli ihanaa nähdä, miten hän puettaessa paitaa päälle työnsi itse kätensä paidan hihasta ulos tai miten hän otti lusikan syödessä itse käteensä ja työnsi sen pois ilmaisten että nyt on masu täys. Eilen hän ensimmäisen kerran otti tukea käsillään vetäessään ylävartaloa ylös. Aikaisemmin kädet ovat työntyneet sivuille ilmaan. Aivan kuin neiti olisi pieni lentokone =) Nyt sitten vaan odotellaan koska neiti lähtee liikkeelle. Jalat olisi jo kovin menossa kun vain osaisi vielä käsiä käyttää samanaikaisesti työntöapuna!
Pienenä ja vähän vanhempanakin vietin paljon aikaa mummun ja pappan luona. Mummu oli kova papupata ja aina hänellä oli sanottavaa aiheesta kuin aiheesta. Pappalle nalkutti kaikesta hyväntahtoisesti. Nyt sitten on sanainen arkku käytetty loppuun ja turhat löpinät jätetty pois.
Omaa pikkuista hoivatessa ja mummun luona kyläillessä olen usein ajatellut, miten se ympyrä vaan sulkeutuu siitä mistä se alkaa... Ensin pieni avuton ihmisolento syntyy maailmaan tarviten hoivaa ja huolenpitoa. Vaippa pitää vaihtaa, kylvetykset tehdä, syöttää jne. Pienen kasvaessa osaa hän vähitellen itse tehdä kaiken, vaippa vaihtuu pelkkiin pöksyihin ja toimet tehdään ensin pottaan, sitten pyttyyn. Vanhetessa taas vaipat saatetaan ottaa käyttöön ja apua tarvitaan arkipäivän askareissa.
Toinen asia, jota olen lähiaikoina jaksanut ihmetellä on, miten aika vaan juoksee eteenpäin hurjaa vauhtia. Meidänkin pikkuneiti on kasvanut niin kovin ja joka päivä jotain uutta saa huomata hänen oppineen. Tänäänkin oli ihanaa nähdä, miten hän puettaessa paitaa päälle työnsi itse kätensä paidan hihasta ulos tai miten hän otti lusikan syödessä itse käteensä ja työnsi sen pois ilmaisten että nyt on masu täys. Eilen hän ensimmäisen kerran otti tukea käsillään vetäessään ylävartaloa ylös. Aikaisemmin kädet ovat työntyneet sivuille ilmaan. Aivan kuin neiti olisi pieni lentokone =) Nyt sitten vaan odotellaan koska neiti lähtee liikkeelle. Jalat olisi jo kovin menossa kun vain osaisi vielä käsiä käyttää samanaikaisesti työntöapuna!
Kommentit
Lähetä kommentti