Kävin jokin aika sitten mielenkiintoisen keskustelun mieheni serkun kanssa. Keskustelimme lasten kasvatuksesta ja kasvatuksen tuloksista. Keskustelimme, miten vanhempien välinpitämättömyys ja itsekkyys voi joskus ottaa vallan ja lapsi siinä sivussa unohtuu. Mitä silloin tulisi tehdä? Onko rakkautta kuljettaa lasta pitkin kyliä, silloin kun lapsen jo pitäisi olla omassa sängyssään nukkumassa? Tai lapsi puolikuntoisena joutuu viettämään aikaansa sukulaisten tai ystävien luona vanhempien eläessä kadotettua nuoruuttaan. Mitä kun lapsi joutuu kokemaan vanhemman nyrkin iskut tai katsomaan vanhemman kännäämistä. Joskus vaan vanhemmat eivät osaa asettaa lapsilleen rajoja vaikka muuten kaikki olisikin päällisin puolin kunnossa. Siinä keskustellessamme, siirtyi puhe Suomen lastenhuoltoon. Kerroin hieman huostaanotoista ja niihin johtaneista yleisimmistä syistä. Kerroin siitä työstä jota näiden huostaanotettujen lasten vuoksi pyritään tekemään. Kerroin huostaanoton varjopuolista ja onnistumisen tunteista.
Suomessa lasten huostaanotot ovat jo arkipäivää. Toisinaan lapset ovat onnekkaita ja saavat tarvitsemansa avun ja turvan ajoissa, kuten koko perhe. Toisinaan taas tuntuu että on jo liian myöhäistä. Mutta todellisuudessa ei apu voi koskaan tulla liian myöhään, on vain työskenneltävä entistä enemmän.
Mutta mitä jos apua ei ole saatavilla?
Turkissa luulisi yhteisöllisyyden toimivan ja perheiden sekä suvun pitävän yhtä. Mutta yhä useammin olen huomannut, että näin ei yllättävää kyllä ole. Sukulaisten kesken on ristiriitoja, oman edun tavoittelua, selän takana juoruilua eikä toisten asioihin puututa. Jos puututaan, saadaan kylmää vettä niskaan. Toki yhteisöllisyyttäkin on ja perhe pitää yhtä, mutta aina sekään ei riitä. Miten käy niille lapsille, jotka kokevat kotonaan turvattomuutta tai joutuvat pahoinpidellyksi oman vanhemman toimesta? Toivottavasti tänne saataisiin niin ikään joskus, ehkäpä lähitulevaisuudessa vastaanottokoti tms. näille lapsille ja perheitä pystyttäisiin auttamaan ennaltaehkäisevästi...
Suomessa lasten huostaanotot ovat jo arkipäivää. Toisinaan lapset ovat onnekkaita ja saavat tarvitsemansa avun ja turvan ajoissa, kuten koko perhe. Toisinaan taas tuntuu että on jo liian myöhäistä. Mutta todellisuudessa ei apu voi koskaan tulla liian myöhään, on vain työskenneltävä entistä enemmän.
Mutta mitä jos apua ei ole saatavilla?
Turkissa luulisi yhteisöllisyyden toimivan ja perheiden sekä suvun pitävän yhtä. Mutta yhä useammin olen huomannut, että näin ei yllättävää kyllä ole. Sukulaisten kesken on ristiriitoja, oman edun tavoittelua, selän takana juoruilua eikä toisten asioihin puututa. Jos puututaan, saadaan kylmää vettä niskaan. Toki yhteisöllisyyttäkin on ja perhe pitää yhtä, mutta aina sekään ei riitä. Miten käy niille lapsille, jotka kokevat kotonaan turvattomuutta tai joutuvat pahoinpidellyksi oman vanhemman toimesta? Toivottavasti tänne saataisiin niin ikään joskus, ehkäpä lähitulevaisuudessa vastaanottokoti tms. näille lapsille ja perheitä pystyttäisiin auttamaan ennaltaehkäisevästi...
Kommentit
Lähetä kommentti